Sunday, February 18, 2018

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

Harvoin on kirja tuntunut yhtä omakohtaiselta kuin Eeva Vuorenpään Kaksi rantaa. Hannan tavoin olen päätynyt imigrantiksi Amerikkaan, seison toinen jalka synnyinmaassa, toinen uudella mantereella. Hanna olisi vuonna 1907 syntyneen Siiri-mummoni aikalaisia. Hänkin oli rohkea ja päättäväinen nainen. 

Hannan kotitalo Peuranmäki sijaitsee Sydän-Suomessa. Mäennyppylältä aukeaa "Kotiseutu: kirkonkylä, siniset vaarat, välkkyvät vedet, ja ...Peuranmäen pellot ja ja ulkorakennukset, joiden takaa kohosi palanen kotitalon päätyä." Suurperheen kolmanneksi vanhimpana lapsena Hannalla on huolehdittavanaan viisi nuorempaa sisarusta. Kylän raitilla hän on nähnyt Amerikan-kävijän, Supperin Hilman: "hieno nainen yllään kirkkaankeltainen leninki ja leveälierinen hattu, jota koristi suuri kukkaterttu."


Murhe vauhdittaa Hannan matkaa Amerikkaan. Lähdöstä on vaikea päättää, mutta 17-vuotiaana ei osaa maailman avaruutta murehtia tai miettiä kielitaidon puutetta. Varsinkin, kun "kaikki toivat Amerikasta vain hyviä uutisia ja hauskoja tarinoita... missä sai syödä nisua ja appelsiineja ja ostaa itselleen jo ensimmäisellä palkalla kauniin hatun, takin ja kengät!" Pitkä merimatka hirvittää, mutta monen muun tavoin usean viikon reissaamisen jälkeen Hannaa tervehtivät Vapaudenpatsas ja Ellis Islandin maahanmuuttoviranomaiset 1920-luvun Amerikassa. 


Ellis Island 


Ellis Islandin vastaanottosaleja
Sattuma on mukana Hannan elämän käänteissä uudella mantereella. Suomalaiset työntekijät ovat hyvässä maineessa ja työtä löytyy tekevälle. Vuorenpää johdattelee lukijansa läpi New Yorkin katujen ja kaupunginosien, tutustuttaen suomalaiseen elämänmenoon Brooklynin sydämessä Finntownissa, kuljettaen Haalille ja kaupungin sykkeeseen. New York taivaanraapijoineen, maaputkineen ja katuvaunuineen on kuin toiselta planeetalta. Elokuvat, jazzmusiikki, monenlainen yltäkylläisyys ovat erilaista kuin mikään muu Hannan aikaisemmin kokema. "Amerikka oli ihmeellinen maa, jossa ihminen saattoi vapaasti olla, kulkea ja mennä." Kaikesta loistosta ja mukavuudesta huolimatta Hanna kulkee "ajatuksissaan Peuranmäen hankikantosilla pajunkissoja poimimassa."

En paljasta juonta, mutta Haalilla vietetään monenlaisia juhlia, häitäkin, "joissa juotiin pullakahvit suomalaiseen tapaan amerikkalaisen kerroskakun kanssa ja maisteltiin hääkaramelleja." Hannan tie risteää monien muiden maahanmuuttajien kanssa. Kirja etenee kiireettömästi, kuten kirje New Yorkista Peuranmäelle ja takaisin. Ihmisten hyvyys ja avokätisyys auttavat Hannaa monissa käänteissä. 

Vuorenpää ujuttaa kerronnan sekaan tärkeitä tapahtumia, kuten Charles Lindberghin välilaskuttoman lennon Atlantin yli tai näyttelijä Rudolph Valentinon yllättävän kuoleman. Hanna lähettää kotiin rahakirjeitä ja jouluisin lahjoja. Maxwell House -kahvista keitetään Peuranmäellä Amerikan kahvit ja Sun Maid rusinoista tehdään jouluherkkuja. Ehkä riipaisivammalla tavalla Hannen kahden maailman ero tulee esille siinä, miten postipaketin päällyksenä käytetystä vehnäjauhosäkistä tehdään Peurankankaalla alushousuja lapsille. 





Voin allekirjoittaa monet Hannan tuntemukset ja tunnot alkaen suomalaisesta lähdevedestä: "Raikas kylmä vesi maistui täydellisen puhtaalta ilman minkäänlaisia sivuvivahteita." Tai siitä, miten synnyinmaan "sininen taivas kaartui korkeana. Täällä oli helppo hengittää. Täällä ajatus pääsi lentoon." Amerikassa Hanna oppii paljon, mm. uuden kielen. Hän oppii "myös katsomaan toisella tavalla kotimaata ja suomalaisia." 



Nautin kirjan kiireettömästä tunnelmasta. En voi olla ajattelematta, että me nykyihmiset menetämme paljon kun emme enää odottele kirjeitä tai keikuttele aavoilla ulapoilla tuntemattomien matkatovereiden kanssa. Nautin Vuorenpään luomien hahmojen hyväsydämisyydestä ja avokätisyydestä. Kirjailijan käyttämä kieli on rikasta puheenparsineen, termeineen, murteineen ja kuin kädestä pitäen johdottaa kirjan aikakauteen. Aivan erityisesti iloitsen Hannan elämän rakkaista ihmisistä, jotka tuikkivat johtotähtenä hänen polullaan. Kuten Hanna, myös itse olen kulkeutunut toiselle mantereelle rakkauden saattelemana. 

"- Rakkaus rohkaisee, Hanna vastasi salaperäisesti ja tarttui reippain ottein tiskipaljuun."


Kiitos Minerva!

Friday, February 16, 2018

Arvonta: Tommy Hilfiger Musta Crossbody

Blogissani ei ole pitkään aikaan ollut arvontaa, nyt on korkea aika. Jätä tähän postaukseen viesti, viestejä saa jättää useampiakin. Kerro, mistä viimeksi ilahduit. Ei tarvitse tykätä mistään, liittyä lukijaksi tai ilmoittautua blogilistalla lukijaksi. Pelkkä hengailu kommentin verran riittää. Jos vastaat anonyyminä, niin laita alle jokin tunnistettava puumerkki tai sähköpostisi. 


Jonkin aikaa mietiskelin ostanko tummansinisen vai mustan laukun arvottavaksi.  Musta vei sitten voiton. Laukun sisällä on kaksi taskua, toinen vetoketjulla ja toinen ilman. Laukku suljetaan vetoketjulla. Laukun edessä on painonapilla suljettava tasku. Olkahihna on säädettävä. Markiisikankaaseen on kuvioitu TH -logo. 


Strategiset mitat: korkeus n. 25 cm, leveys n. 24 cm. Joskus muinoin työkaverini kertoi ystävästään, jolle laukun koko oli riittävä jos sinne mahtui lihapullat ja yöpaita. Tähän laukkuun mahtuu ohut yöpaita ja muutama kasvispyörykkä/lihapulla. Hammasharjan, passin ja luottokortinkin saa soviteltua.  


Blogiarvonta päättyy sunnuntaina 25.2.2018 klo 24. 

Onnea arvontaan!

❤:lla Johanna

Tuesday, February 13, 2018

Ystävänpäivää ystävät!

Pyörähdin nyt tiistai-iltana kaupassa hakemassa maitoa ja lapsille leipää eväiden tekoon. Siellä oli varmaan miljoona miestä (no ainakin 20) kukkapuskien ja korttien pauloissa, kuoharihyllyllä kävi kuhina ja suklaat näyttivät saavan vauhtia. Valentine's Day otetaan täällä vakavasti. Meidän perheessä on enemmänkin suomalaiset menot: ostin miehelle kukkapuskan ja mies hankki neljän sortin täytekakun. Lapille valitsin evääksi (siis jälkiruuaksi) Godivan suklaata. 


Yliopistoasiat vaativat edelleenkin paneutumista. Molemmat kaksoset ovat saaneet opiskelupaikkoja ja nyt valitaan sitä sopivinta. Muutama ratkeaa vasta parin kuukauden kuluttua. Tytär lensi Ohioon viikonloppuna. Koutsi tuli vastaan lentokentälle ja esitteli tyttären uintijoukkueelle. Nykyiset joukkueen jäsenet ottivat siipiensä suojaan ja tytär vietti hauskan illan ja yön yliopiston asuntolassa. Seuraavana päivänä oli haastatteluja ja jos ne sujuivat hyvin oli mahdollista saada vielä opintoihin useamman tuhannen dollarin alennuksia. Tytär on jo puolittanut opiskelun hinnan yliopiston myöntämillä stipendeillä, mutta lisää voisi olla tulossa. 

Tulomatka olikin sitten hauska. Tytär myöhästyi jatkolennolta ja joutui yöpymään 12 tuntia lentokentällä. Alaikäisenä hän ei päässyt hotelliin, vaan ohjattiin lentokentän työntekijöiden taukotiloihin. Aamulla hänet sitten saatettiin lentokoneeseen. Ohiossa taas olivat muiden oppilaiden vanhemmat kauhistelleet, että lapsi on pistetty yksin Pohjois-Carolinasta matkaan. Nimittäin valtaosalla muista yliopistoon tutustujista oli ollut vanhemmat mukana. Tuli vähän huono vanhempi olo. Jotenkin kuvittelimme, että lähes täysi-ikäiset lapset kyllä pärjäävät itse. Tässä taas näkee meidän suomalaisten eron amerikkalaisiin. Olemme mekin miehen kanssa suomalaisittain ylisuojelevia, mutta amerikkalaisittain lapsi taas pudotetaan altaan syvään päähän. 


Mies ja lapsuikainen lähtevät reilun kuukauden kuluttua tutustumaan eurooppalaiseen yliopistoon. Varmasti lapsi matkasta suoriutuisi itsekseenkin, mutta onhan se vähän eri juttu matkata Euroopassa kuin täällä kotimaassa. 

Nuorimmainen sai vihdoin ja viimein aloittaa eilen ajotunnit. Teorian hän opiskeli ennen joulua. 16-vuotissynttärit ovat vajaan puolen vuoden päästä, joten ajotunnit ovat puolivuotta myöhässä. Meidän koulupiirissä on ollut ruuhkaa ja ajotunteja ei ole pystytty järjestämään riittävästi. Lapsi oli tänään ajellut Raleighin downtownissa, toisella ajotunnillaan. Ajotunti kestää kolme tuntia ja kaksi oppilasta vuorottelevat ratin takana. Eilen oli pyöritelty parkkarilla ja kyläteillä, huomenna odottaa highway. Sitten on aika suorittaa kirjallinen koe katsastuskonttorilla ja jos se menee läpi on lapsella opetuslupa käsissään. Alkaa mun ja miehen osuus, lapsi ajaa ja vanhemmat neuvoo. Vuoden päästä pitäisi olla kortti käsissä. 

Ystävänpäivä on mulle vähän kaksijakoinen: amerikkalainen tyyli on vetävä, juhlitaan sitä tosirakkautta. Mutta kyllä ystävyyttäkin kannattaa juhlia vaikka se ei ihan se elämän suurin rakkaus olisikaan. 

❤:lla ja ystävyydellä Johanna

Saturday, February 10, 2018

Maria Àngels Anglada: Auschwitzin viulu


Pyörittelen kirjaa käsissäni ja sanoja mielessäni. Mitä Auschwitzin viulusta kirjoittaisin? Olen lukenut kirjan yhdeltä istumalta, tuntenut syvästi: pelännyt, toivonut, ihmetellyt, vihannut, toivonut jälleen. On tehnyt mieli lähteä nyrkit tanassa puolustamaan heikompia, auttamaan avuntarvitsijoita, huutaa että lopettakaa tämä hulluus. Ettekö te ymmärrä? Mikä teitä vaivaa? 

Kirjan takakannessa lainataan kirjailija Tatiana De Rosnayn sanoja: "Jos luet tämän pienen kirjan, se jää mieleesi iäksi." Minun mieleni on iäksi merkitty. 


Auschwitzistä ei tule ensimmäisenä taianomaisesti soiva viulu mieleen. Miten pahuuden ja kuoleman helvetillinen keskitysleiri voisi tarjota mitään kaunista. Viulunrakentaja Danielin sanoin viulu "vaikutti yhtä absurdilta kuin ruusutarha sikolätissä." Hän ymmärtää, että hyvyys ja kauneus on ihmisissä, jotka elävät pahuuden pihdeissä: "Ali-ihmisiä olivat ne toiset", vanginvartijat, vallanpitäjät, Auschwitzin mahdollistajat. 


En halua paljastaa juonta, joka kantaa alusta loppuun, saa ahmimaan kirjan alkaen konsertista ja päättyen huomiseen viulusooloon. Tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas, tarina joka voisi olla totta. Muusikko Bronislaw ja viulunrakentaja Daniel ovat tilanteessa, jossa vain heidän keskinäinen luottamuksensa ja osaamisensa ovat elämän ja kuoleman portinvartijoita. Ja jaksaminen, päivästä toiseen jaksaminen tehden raskasta työtä koko valveillaoloajan ja saaden ruokaa, joka hädin tuskin pitää hengissä. Danielin sanoin "kaikki tuntui yhtä aikaa arkiselta ja järjettömältä."


Maria Àngels Anglada kertoo Danielin ja viulun tarinaa kiihkottomasti, kurjuudella mässäilemättä. Karun kontrastin tuovat autenttiset natsihallinnon dokumentit laskelmineen ja sääntöineen. 



Kirjan viesti on tärkeä ja ajankontainen tänäkin päivänä, kun valeuutisista on tullut uusi normaali, kun median eri muodot maailmanlaajuisesti mahdollistavat propagandan yhdestä jos toisesta näkökulmasta. "Daniel ei ollut huomannut uhkaavasti tummenevia pilviä, vaan oli kai otaksunut niiden lipuvan ohi. Hirmuvallan alkaessa hän oli kiinnittänyt vaatteisiinsa keltaisen daavidintähden aavistamatta, että se oli annettu heille kuoleman merkiksi."  


Kärsimyksestä ja surusta huolimatta tärkein sanoma on toivo. Jokatorstaisen laihan keiton perunasattumat lohduttavat ja viulunrakentajan sielua hivelee rakennusmateriaalin ajattelu: "Vuoriston laadukasta kuusta taikka vaahteraa, puita joissa linnut olivat pesineet. Joissa tuuli oli laulanut - niin kuin myöhemmin laulaisi jousi." Nöyryytettynä Daniel ymmärtää, "että hänen sydämensä ei ollutkaan kuollutta karukkoa, vaan hänessä orasti syvä inhimillinen myötätunto kuin ruoho viljavalla maalla."


Anglada on itselleni uusi tuttavuus. Pidän hänen rönsyilemättömästä ja runollisesta tyylistään. Vähemmillä sanoilla hän kertoo enemmän. Auschwitzin viulun erityislaatuisuutta ei mitata sivujen ja sanojen määrällä vaan napakalla tarinalla, tarkoilla siveltimen vedoilla. Vähemmän on enemmän. 

Nautin suomentaja Satu Ekmanin esipuheesta. Siinä hän kertoo kääntäjän työstä, seikkailustaan tämän kirjan matkassa. Voin vain kuvitella hetken juhlavuutta, kun kääntäjän käsissä on Angladan alkuperäinen käsikirjoitus Figuerasin kaupunginkirjastossa. 





Kirjan luettuani ensi töikseni etsin kirjan englanninkielisen version. Olen onnellinen, kun voin antaa kirjan lahjaksi perheen lukutoukalle, jonka englanti on vahvempi kuin suomi. 

"Niinpä niin, Daniel, ei musiikki petoja kesytä, mutta kaikkialla soi silti laulu."


Kiitos Bazar!

Thursday, February 8, 2018

Kukkaruukut

Nykyisin ostan itselleni aika vähän mitään. Kaikkea on, liiankin kanssa, millään en ennätä kaikkea käyttämään. Eilen kuitenkin kaupassa osui silmiin pieni käsilaukku, joka sitten illalla ja yöllä ei jättänyt rauhaan. Aamulla läksin matkaan ja hyvä kun läksin: laukkuja oli jäljellä yksi ainoa. Yön yli nukuttu ostos, toivon että en ihan heti laukkuani hylkää. 

Kävin myös sisustuskauppa Kirkland'sin valikoimat katsastamassa. Kukkaruukut oli kuin minulle suunnitellut. Sieltä ne ruukuistaan kukat huutelisivat: apua! anna mun kasvaa, mä selviän, lopeta! anna vettä. Olisikohan näistä apua vihertumpelon puutarhan hoitoon? 


Olen käynyt kuolaamassa myös Michigan Bulb Companyn sivuilla. Kollaasien kuvat ovat sieltä peräisin. Yrityksen sivuilla on esimerkiksi valmis valikoima kukkia aloittelevalle puutarhurille ja kasvuvyöhykekin on huomioitu. Siemenet ja sipulit multiin ja kukkia pitäisi riittää keväästä syksyyn. Nerokasta. Entisen kotimme pihaan istutin kieloja ja sain ne kukkimaan. Mieli tekisi taas kokeilla. Mutta sanokaapas te asiantuntijat, alemman kuvan vasemmassa alalaidassa on melkein kuin puolukoita. Nimi on "wintergreens" ja kuvaus kuuluu: "Enjoy its pinkish-white flowers in spring and edible berries in autumn. Glossy green foliage turns scarlet in winter. Cuttings make a lovely decorative accent. Space 10-12" apart." Onko tämä nyt sitten puolukka? Siltä se näyttää. Äkkiäkös näillä täyttäisi takapihan ja pääsisi vispipuuron makuun. 


❤:lla Johanna, kukkatarhasta ja puolukoista unelmoiden 



P.S. 

Jos et ole vielä käynyt blogiystäväni Tuuliannikan tuvassa, niin nyt on korkea aika kipaista. Ansulla on 2-vuotissynttäreiden kunniaksi kiva arvonta, josta voi voittaa kauniin korin ikiomaksi. Arvonta päättyy 14.2.2018. 

Klikkaa itsesi Tuuliannikan tupaan klik klik


Wednesday, February 7, 2018

Jos katsot yhden Oscar -ehdokas elokuvan

Useana vuonna olemme miehen kanssa yrittäneet katsoa mahdollisimman monta elokuvaa, jotka ovat saaneet Oscar -ehdokkuuksia. Tänä vuonna kiireelliset toimet ovat ajaneet tämän tärkeän asian ohi. Tai sitten en vain jaksa enää niin kiinostua. Meryl Streepin ja Tom Hanksin tähdittämä The Post on listalla. 

Three Billboards Outside Ebbing, Missouri kiinnosti etenkin Frances McDormandin vuoksi. Hän on upea, vahva, määrätietoinen näyttelijä. Siksi hän on myös niin mainio valinta Mildredin rooliin, äidin joka on menettänyt lapsensa karmeimmalla mahdollisella tavalla. 


Pikkukaupungin poliisi ei etene rikoksen tutkinnassa, joten Mildred päättää pistää asiaan vauhtia. Hän vuokraa kolme mainostaulua tienposkesta ja kukaan ei jää kylmäksi. Woody Harrelsonin esittämä poliisipäällikkö Willoughby on symppis, kun taas hänen varamiehensä Dixon (Sam Rockwell) on kuin suoraan  poliisipainajaisesta. Mildredin perhekuviot tuovat omat surunsa ja päänvaivansa. 

Raskaasta aiheesta huolimatta elokuva on humoristinen, tosin huumori on välillä mustaakin mustempaa. Hahmot ovat uskottavia, vaikka pikkukaupungin väkeä onkin väritetty varsin kirjavalla pensselillä, karikatyyreiksi asti. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, mutta aina paha ei saa palkkaansa ja hyviksetkin pääsevät kuin koira veräjästä. 


Elokuvan vahvuus näyttelijöiden lisäksi on yksinkertaisesti hyvä tarina. Tämä ei ole mikään mahtipontinen  Hollywood -tuotanto, vaan jouhevasti etenevä tarina surusta, epätoivosta, ihmissuhteista, odottamattomista ratkaisuista. Kaiken alla häilyy ajatus hyvästä tahdosta, oikeudenmukaisuudesta, anteeksiannosta. 

Joten jos haluat katsoa yhden Oscar -ehdokas leffan - Three Billboards Outside Ebbing, Missouri ei ole huono valinta. 

Saturday, February 3, 2018

Tuomas Mikkonen: 100 Tapaa uudistua ja kukoistaa

Päivät matavat samaa rataa, rutiinit toistuvat ja tottumukset marssivat vanhassa muodostelmassa. Elämä ohjautuu autopilotilla, pääkoppaa ei paljon tarvitse vaivata. Ja hyvä niin, olisi raskasta keksiä pyörä joka päivä uudelleen. Toisaalta tottumukset rajoittavat meitä, emme käytä kaikkea meihin pakattua potentiaalia. "Hyvät tavat eli rutiinit voivat rikkoa tai eheyttää mieltä ja sielua."

100 tapaa uudistua ja kukoistaa haastaa tarkastelemaan omia käyttäytymismalleja ja tottumuksia. Mikkosen sanoin autopilotti päivitetään versioon 2.0. Päivittäjän tarvitsee vain lukea kirja ja tehdä 100 tehtävää. 


Pieni, pirteä ja sympaattinen kirja on käsissäni. Himputti, mieli tekee lukea se alusta loppuun siltä seisomalta. Ja itseasiassa suoritankin pikaselauksen. Mun käyttöjärjestelmä on kuitenkin jo sen verran vanhanaikainen, että päätän käyttää päivitykseen 100 päivää, tehtävä päivässä pitää mielen notkeana. Ainakin toivon niin. Tehtäviä ei tarvitse kirjoittaa kirjoihin ja kansiin, mutta haluan olla perusteellinen ja kirjata ajatukseni. Toivon, että 100 päivän jälkeen taivaalla tuikkii ihan omanlaisensa tähtikuvio, itseni luoma. 


Kirja on jaettu kolmeen osaan: leiki, rakasta ja palvele. Leikin varjolla pohditaan vastuunottamista ja -kantamista, välillä tehdään selkäjumppaa vapaaohjelmaisesti. Pelkoja kohdataan ja mietitään syitä olla kiitollinen. Tehtävä vie päivästä muutaman minuutin, aina ei sitäkään. Ajanpuutteeseen en voi vedota. 

Meditointi on tuttua puuhaa. Itseltäni se luonnistuu parhaiten, kun nostan jalat sängyn päätyä vasten. Mielen tyyntyessä myös jalat saavat ansaitsemansa levon. "Meditointi ei ole mikään ihmelääke, vaan yksi hyvä tapa muiden joukossa..." 21. tehtävä on hiljentyä 10 minuutiksi. 


Ihanan ystäväni Anne-Marien neulomat sukat lämmittävät varpaita ja mieltä ❤

Voimme rakastaa monin tavoin: olemalla hyviä yhteisön jäseniä, laittamalla ruokaa, viemällä roskat, halaamalla, muistamalla toisen nimen. Voin yhtyä Mikkosen ajatukseen: "Pidän itseäni etuoikeutettuna, ja se luo minulle tietyn vastuun muista." Koen, että "yhteiskuntia voidaan arvostella sen perusteella, kuinka hyvin ne pitävät huolta heikommistaan."  Tehtävä 62. kannustaa pitämään huolta. Kaikki emme ole kuin Brother Christmas, mutta voimme tarjota kahviseuraa yksinäisille, auttaa lastenhoidossa. 

Brother Christmas löytyy Facebookista. 2.-5.2. varoja kerätään parantumatonta leukemiaa sairastavalle Neealle. 


Tynnyrissä kasvaminen ei ole hyvä juttu, mutta välillä tynnyri voi olla turvasatama. Olemme aikamoisen melun kohteena, torvista tulee viestiä jos toista ja maailma loppuu justiinsa jos ei puhelinta tarkista viiden minuutin välein. "Joka tuutista tulee sitä sun tätä maailman menosta, suurin osa negatiivista, sillä hyvät asiat tapahtuvat yleensä pikkuhiljaa ja huonot kertarysäyksellä." Mikkosen nyrkkisääntö onkin: "...jos jotain oikeasti tärkeää tapahtuu, sinä kyllä kuulet siitä." Tehtävä 63. haastaa olemaan päivän ilman uutisia, jopa ilman Facebookia. Mediaähky on ikävä tauti. 


Palvele -osio puhuttelee monella tapaa. Mulle saattaa tuottaa hankaluuksia pyöräilypäivä. Meillä ei niin vain mennäkään kaupoille polkupyörällä. Koodiin (siihen ohjelmoijien käyttämään) saatan tutustua jo aikaisemmin. Sijoittaminen on itselleni rakas harrastus ja osittain perheen elanto. Asuntosijoittamisen lisäksi harrastan osakekauppaa. Suomen markkinat tuntuvat selkeiltä, mutta näillä Amerikan markkinoilla olen ympäripyörryksissä. Kaikki menestys on tullut samalla logiikalla kuin jos apina olisi heittänyt tikkaa osakelistaan. Mun pitäisi tutustua alaan paremmin, olen turhan impulsiivinen. "Varallisuus mahdollistaa sen, että voit keskittää aikaasi ja energiaasi muuhun kuin palkan ansaitsemiseen ja selviytymiseen. Pikavoitot ovat harvassa..." Tehtävä 83. kehottaa tekemään tutkimustyötä ja etsimään sijoituskohteen.
 

Olen nyt 13 päivän ajan miettinyt ja pohdiskellut, 10-15 minuuttia päivittäin. Näkyvin tulos on viikon takaa, kun tehtävän 7. mukaan otin härkää sarvista. Päätin kerrankin tehdä listan niistä asioista, jotka haluan viikon aikana toteuttaa. Kaikkea en saanut tehtyä, mutta lista muistutti oikeasta kurssista: näitä asioita oikeasti arvostan ja haluan tehdä. 

Kirja on kuin vanha ja viisas ystävä. Hienotunteisesti kirjaystävä tiedustelee kuulumisia, kartoittaa tilannetta ja tekee ehdotuksia. Kannustaa mietiskelemään elämää useammalta kantilta, käyttämään sekä oikoteitä että kiertoteitä. Hyvän ystävän tavoin kirja ei tuomitse, ehdotteleepahan vähän lisää. Uudistua ja kukoistaa ei ole huono päämäärä varsinkaan, kun matkalla voi iloita ja ilahduttaa. 




Kiitos Docendo!

Kahden ja puolen kuukauden kuluttua kirjakokemuksestani lisää.